Suomalainen peruskoulu on kriisissä

Suomalainen peruskoulu on kriisissä.

Ryhdyin selvittämään peruskoulun nykytilaa, koska asia on minulle tärkeä. Olen seurannut julkista keskustelua sekä yllättyneenä ongelmien syvyydestä että pettyneenä siihen, miten asioista tunnutaan puhuttavan sen itse asian vierestä.

Tein laajaa selvitystyötä. Olen muun muassa haastatellut muutamaa peruskoulun opettajaa ja tutustunut yhteen kouluun paikan päällä Vantaalla.

Menin paikan päälle, sain opetusalan ammattilaisia kiinni ja kysyin jokaisen kysymyksen, joissa näin mahdollisuuden saada vastauksia koulun, opettajien, nuorten ja perheiden ongelmiin.

Lopulta katsoin yhtä viivakaaviota, josta löysin oikeastaan kaikki vastaukset mitä tarvitsin.

Resurssipula, koronakriisi, uupumus

Aloitetaan kuitenkin antamalla ammattilaisille puheenvuoro. En ole opetusalan ammattilainen, joten turvauduin keskustelemaan asioista teemahaastattelun keinoin, jota olen tehnyt kirjoittamissani artikkeleissa eri medioille.

Minulle tuotiin keskusteluissa esille useita seikkoja, joista ilmenee, miten peruskoulu on pikkuhiljaa murentumassa. Samalla kärsii nuorten hyvinvointi.

Tällä hetkellä peruskoulun opettajat kokevat olevansa ylirasittuneita. Tämän toteamiseen ei tarvitse erillisiä haastatteluja, vaan aiheesta löytyy lukuisia artikkeleita (esimerkki 1; esimerkki 2) ja tilastoja.

Samaan aikaan kouluilla ei ole riittäviä tukitoimia, esimerkiksi oppilashuollon taso vaihtelee rajusti kunnittain.

Esimerkiksi ala- ja yläkoulussa, joihin tutustuin Vantaalla, on molemmissa alueellinen koulupsykologi, joka saattaa olla kussakin alueen koulussa joitain päiviä viikossa paikalla. Yleensä koulupsykologi ei siis ole paikalla.

Koulupsykologien vakansseja olisi täytettävänä, mutta yli puolet niistä on täyttämättä, koska ala ei vedä. Li Andersson opetusministerinä on lisännyt tällä hallituskaudella koulupsykologien koulutuspaikkoja, luonut koulupsykologi- ja kuraattorimitoituksen ja kasvattanut siihen käytettävää rahaa.

Investoinnin vaikutukset jäävät nähtäväksi, koska koulutuspaikkojen lisääminen ei tuo valmiita ammattilaisia heti. Kuitenkin tällä hetkellä on helppo nähdä työkuorman vaikutus koulupsykologian alan houkuttelevuuteen.

Kouluissa olevia ongelmia syvensi muutaman viime vuoden ajan koronatoimenpiteiden aiheuttama lisätyö. Opettajat joutuivat keksimään käytännössä oman alansa työtavat hetkessä uudelleen mahdollistaakseen etä- ja hybridiopiskelun kaikille oppilaille. Tästä muodostui oppimisvajetta.

Sosiaalisten tapahtumien ja ennaltaehkäisevien toimien kuten harrastusten väheneminen heikensi tutkitusti nuorten mielenterveyttä.

Vaikka koronan aiheuttamat poikkeustoimet ovat toistaiseksi ohi, on peruskoulussa kosolti mielenterveys- ja opetusvelkaa, jonka kiinni kurominen ei ole nopea tai yksinkertainen temppu.

Valtio myönsi kouluille pandemian aikana koronatukia, mutta tukien jakaminen on nyt päättynyt. Koulut ovatkin nyt pakotettuja tekemään säästöjä ja miettimään, mistä voidaan tinkiä ensi lukuvuonna. Henkilöresursseja siis poistuu käytettävistä ja materiaalihankintoja on vähennettävä tilanteessa, jossa tarve olisi päinvastoin entistä suurempi.

Oireet

Nuorten kokema väkivalta on vuodesta 2015 eteenpäin yleistynyt ja samalla raaistunut. Väkivalta ei enää kohdistu pelkästään muihin lapsiin ja nuoriin vaan jopa opettajiin.

Ilmiön taustalla on arvioitu olevan nuorten ihannoima roadman-kuvasto, joka sisältää pikkurikollisuutta, väkivaltaa, kalliita merkkivaatteita ja oikeisiin katujengeihin yhdistettyjä tunnuksia, muun muassa tietynlainen puhetapa. 

Nykyaikaisten some-alustojen kautta julkaisut leviävät niin nopeasti, että aikuisten on vaikea pysyä perässä, mikä on milläkin hetkellä trendikästä. Jos esimerkiksi kotona ei olla perillä trendeistä, tai nuorella ei ole muuten riittävää tukiverkostoa, on mahdollista ajautua katujengeihin.

Ilmiö on siis vahvasti liitoksissa syrjäytymiseen. Alle 15-vuotiaiden kokemasta väkivallasta yli puolet tapahtuu koulussa. Ammattilaiset kysyvätkin lisäresurssien perään, koska edellä mainitun kaltaiset ilmiöt vaativat entistä enemmän syrjäytymistä ehkäisevää toimintaa.

Opettajilla tekemätön paikka

Haastattelemani opettajat arvioivat opettajilla olevan tapana kestää häiritsevää käyttäytymistä enemmän kuin olisi tarpeellista ja perusopetuslain tuntemuksen olevan opettajilla yleisesti heikkoa. Kuriositeettina mainittakoon, että luokanopettajan koulutuksessa on vain yksi kurssi opetushallintoa.

Kouluissa on tällä hetkellä pulaa pätevyysvaatimukset täyttävistä opettajista. Opettajia on lähtenyt alalta viime aikoina ja noin kuusi kymmenestä opettajasta harkitsee tällä hetkellä alan vaihtoa.

Edellä mainitusta OAJ:n tutkimuksesta käy ilmi, että työn kuormittavuus on ylivoimaisesti suurin syy alanvaihdon harkitsemiselle.

Opettajien kuormaa on kasvattanut niin sanotun “silpputyön” lisääntyminen. Tämä tarkoittaa esimerkiksi erilaisia hankkeita, kirjauksia, oppilaiden tukipäätöksiä tai vanhempien kanssa vaihdettuja Wilma-viestejä; kaikkea mikä ei ole opetusta, sen suunnittelua tai arviointia.

Täysin huomiotta ei siis voi jättää lasten huoltajien roolia, koska vastuu kasvatuksesta siirtyy kouluille, jos huoltaja on kykenemätön siihen. Tällä hetkellä lapset tarvitsevat entistä enemmän tukea koulussa kuin ennen, mikä tarkoittaa suurempaa tarvetta resursseille.

Vuonna 2014 lisättiin Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin termi inkluusio, ja opetussuunnitelmaa kokonaisuudessaan uudistettiin vuonna 2016.

Inkluusio koulussa perustuu ajatukseen, jossa jokaisella oppilaalla on mahdollisuus käydä lähikoulussaan riippumatta esimerkiksi oppimisen tasosta, oppimisvaikeuksista tai sairauksista. Inkluusion periaatteella on vahva oikeudellinen perusta, mutta sen toteutuminen ei onnistu nykyisillä resursseilla.  

Samaan aikaan kun opettajien työstä on tullut raskaampaa, julkisessa keskustelussa opettajia ei pelätä vastuuttaa lasten tai kasvatuksen ongelmista esimerkiksi vaatimalla suurempaa roolia kasvatukseen tai kovempaa kuria kouluihin.

Julkisessa keskustelussa ovat myös esiintyneet S2-oppilaat, eli oppilaat joiden äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame, mutta tässä tapauksessa ongelmien ratkaisun sijaan on muun muassa kehitetty kone, jolla voit tarkistaa kuinka monta S2-oppilasta juuri sinun koulussasi on.

Ilman rahoituksen lisäämistä tilanne ei parane

Tähän asti olemme oppineet, että samaan aikaan on:

  1. lisätty opettajien työkuormaa, ja
  2. vähennetty siihen käytettäviä resursseja.

Vaikka perusopetuksen ongelmat ovat monimuotoisempia kuin vain rahakysymyksiä, nuorison ongelmat koostuvat eri tekijöistä ja ilmenevät eri tavoin ja jokainen henkilö käsittelee oman työn tai elämänsä haasteet kukin omalla tavallaan, opettajien työhyvinvoinnin romahduksen syyt ovat johdettavissa samaan lähtöpisteeseen.

Koulutuksen rahoitus romahti laman aikana. Tästä ei ole koskaan toivuttu, eikä yleissivistävän koulutuksen rahoitus ole palannut entiselle tasolle bruttokansantuotteeseen nähden.

Nykyinen hallitus on parantanut jokseenkin suomalaisen koulutuksen tilannetta muun muassa lisäämällä ammatillisen koulutuksen ja lukioiden rahoitusta, mutta tilanne peruskouluissa ei ole parantunut.

Samaan aikaan oppilashuollossa ja lastensuojelussa kärsitään resurssien puutteesta. Kaikki näistä julkisista laitoksista ovat ylikuormittuneita ja työntekijöiden pahoinvointi on ilmiselvää.

Sote-uudistus voi olla mahdollisuus parantaa sosiaalialan tilannetta pysyvän rahoituksen kautta. Tällä hetkellä työntekijöistä ei ole pulaa, mutta työolosuhteet alalla ovat toistaiseksi huonolla tolalla.

Pulaa on myös matalan kynnyksen mielenterveyspalveluista.

Kun uutisista saa lukea, että nuorten pahoinvoinnin syynä on esimerkiksi maahanmuutto tai katujengit, herää itselle kysymys, mietitäänkö yhtään sitä, miltä nuorista tämä keskustelu kuulostaa.

Johtopäätöksiä ja ehdotukseni

Uudistusmieltä perusopetuksesta ei ole puuttunut, mutta fakta on kuitenkin, että jos perusta ei ole kunnossa, sen päälle on vaikea rakentaa mitään kestävää.

Kuten edellisessä kappaleessa todettiin, tällä hetkellä on käynnissä systemaattinen julkisen puolen alasajo. Se miten tahallista tämä alasajo on, tai mistä se johtuu, on oma keskustelu itsessään, mutta on mahdollista johtaa syitä edellä mainitun laman aikaisista päätöksistä.

2000-luvun alussa Suomessa tunnistettiin uusi talouspoliittinen suuntaus, joka on sittemmin ohjannut poliittista päätöksentekoa. Uusliberalismi on luovuttanut vallan poliitikoilta markkinoille. 

Tämän kannanoton tarkoitus ei ole väittää, että markkinat lähtökohtaisesti olisivat huono asia, mutta on olemassa sellaisia palveluita, joille on mahdotonta määritellä arvoa. Viime eduskuntavaaleissa 2019 vasemmistopuolueiden menestystä pedannut vanhustenhuollon kriisi on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa markkinat ovat kykenemättömiä määrittämään jonkun palvelun arvoa.

Peruskoulu on asetettu markkinoille ja kilpailulle alisteiseksi. Tehostaminen ja taloudellinen kyvykkyys ovat periaatteita, jotka ovat resurssipulan taustalla. Uusliberalistinen hegemonia on aiheuttanut tilanteen, jossa koulun työntekijät ovat menoerä ja budjetissa ei huomioida opetuksen laadullisia elementtejä.

Laadulliset elementit ovat kuitenkin kaikkien silmin nähtävissä. Oppimistuloksissa Suomi on pudonnut kansainvälisestä kärjestä, koulujen eriarvoisuus on lisääntynyt ja erilaiset uudistusmieliset hankkeet ovat lisääntyneet ilman pysyviä lisäresursseja.

Ratkaisuksi esitetyt yksityiskoulut ovat karu esimerkki vääränlaisista ratkaisuista, joita esitetään välittämättä rakenteellisista ongelmista. Ne ovat kuvaus yhteiskunnasta, jossa ensin julkiset laitokset murennetaan kuihduttamalla resurssit ja myöhemmin tarjotaan mahdollisuus ostaa rahalla itsensä ulos tilanteesta. Ne syventäisivät ennestään kasvavaa koulujen eriarvoistumista.

Peruskoulu on ollut Suomen ylpeydenaihe, koska siitä on pidetty huolta. Peruskoulu ei pelastu projektiluontoisilla pöhinäuudistuksilla, vaan se vaatii pysyvän ja tasapainoisen rahoituksen, jotta voimme varmistaa, että jatkossa nuorilla on tasa-arvoiset lähtökohdat maailman parhaassa koulussa, jota koulumme ei enää ole.

Sen sijaan että puhumme siitä, voiko koulujen rahoituksesta tinkiä, kysymys on, kuinka kauan pystymme valehtelemaan itsellemme, että peruskoulu ei vaadi rahoituksen lisäämistä kohti entistä tasoa.

Esitykseni on lisätä julkisten koulutusmenojen yleissivistävää osuutta pysyvästi 3 prosenttiin nykyisestä noin 2% bruttokansantuotteesta.

Suomen peruskoulu, kuin myös varhaiskasvatus, jää verrokkimaista, koska siihen ei panosteta tarpeeksi rahaa. On turha voivotella sitä, että muut Pohjoismaat kukoistavat esimerkiksi PISA-tuloksissa ja Suomi ei, jos koulutukseen panostetaan niitä vähemmän.

Muista eri puolueiden koulutuslupaukset, kun käyt äänestyskopilla.

– Vertti Värekoski

Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *